Veijo Kokkarinen
Tutkimuskeskus

LIIKENNE-ENNUSTE 1995 - 2020: 1. tarkistus

Liikenne- ja autokantaennuste 1995 - 2020 (Tielaitoksen selvityksiä 50/1995) valmistui loppukesällä 1995, joten raportin valmistumisesta on kulunut noin vuosi. Liikenne ei ole ensimmäisenä ennustevuotena kehittynyt aivan ennustetulla tavalla. Vaikka bruttokansantuote kasvoikin vuonna 1995 noin 4 prosenttia ja kotitalouksien käytettävissä olevat tulot nousivat peräti 7,5 prosenttia, liikenteen kasvu jäi noin prosenttiin. Vuodelle 1995 oli ennustettu 1,6 prosentin kasvua.

Syynä liikenteen hitaaseen kasvuun on mm. vähäinen uusien autojen hankinta, ja siitä johtuva autokannan vanhentuminen. Suurtyöttömyys ja yhteiskunnallisen epävarmuuden lisääntyminen ovat hillinneet autojen hankintaa. Säästämisaste on pysytellyt edelleen korkealla.

Kirjoituksessa tarkastellaan ennusteen pohjana olevien taustatekijöiden kehitystä ja niistä tehtyjä ennusteita. Ennusteen toteutumaa seurataan vertaamalla autokannan ja liikenteen ennustettua ja toteutunutta kehitystä. Tärkeimpien taustatekijöiden sekä liikenteen ja autokannan kehitys ja ennusteet on esitetty kuvassa 1.

Kuva 1: Liikenteen ja autokannan sekä BKTn, kotitalouksien käytettävissä olevien tulojen, yksityisen kulutuksen, liikennemenojen ja väkiluvun ennustetut ja toteutuneet kasvuprosentit vuonna 1995

Liikenne-ennusteen pohjana olevia keskipitkän ja pitkän aikavälin talousennusteita ja pitkän aikavälin väestöennusteita ei ole muutettu, joten tässä vaiheessa ei ole toistaiseksi syytä tarkistaa vuoden 2020 ennustelukuja.

Lähivuosina liikenteen kasvu tuskin kuitenkaan yltää ennustetulle tasolle. Yhteiskunnallinen epävarmuus, suurtyöttömyys ja epätyypilliset työsuhteet, sekä tuloerojen kasvu vähentävät uusien autojen hankintaa. Autokanta kasvaa vain hitaasti, mikä heijastuu myös liikenteessä. Lähivuosina EU:n konvergenssikriteereiden yhtäaikainen tavoittelu useimmissa jäsenmaissa hidastaa talouskasvua Euroopassa.

Näyttää myös siltä, että muuttoliike Suomessa pohjoisesta etelään ja maaseudulta kaupunkikeskuksiin on alkamassa uudelleen nopeutua. Liikenne keskittyy entistä enemmän pääteille, haja-asutusalueiden autioituminen vähentää liikennettä osalla yhdysteitä.

Ennusteen taustatekijät

Ennusteen pohjana olevien taustatekijöiden kehityksessä tai niistä tehdyissä ennusteissa ei ole kuluneen vuoden aikana tapahtunut suuria muutoksia. Talousennusteet ovat ennallaan, mutta alueellinen talouskehitys on ollut hyvin epätasaista. Samoin väestön alueellinen kehitys on ollut epätasaista, ja vuonna 1995 tuli useita vähenevän väestön läänejä lisää. Kotitalouksien liikennemenot ovat vuosina 1994 - 1995 kasvaneet muuta kulutusta nopeammin, mutta eivät niin nopeasti, että niillä olisi ollut vaikutusta liikenteen kasvun nopeutumiseen.

Väestön kehitys alueittain

Väestön alueellinen kehitys on ollut Suomessa tasaista kuluneiden parin vuosikymmenen ajan. Vain Uudenmaan läänin asukasluku on kasvanut selvästi muuta maata nopeammin. Myös kaupunkiväestön osuus pysyi pitkään ennallaan. Nyt näyttää siltä, että tasapainoinen alueellinen kehitys on pysähtymässä. Vuoden 1995 aikana etenkin keskisen Suomen lääneissä väki on vähentynyt, ja kasvua on ollut lähinnä Etelä-Suomen lääneissä. Väestön kasvu on keskittynyt suurimmaksi osaksi Etelä-Suomen kaupunkeihin.

Kuvassa 2 on esitetty väestön muutoksia eri vuosilta lääneittäin. Useimmissa lääneissä väestö kasvoi vielä kuluvallakin vuosikymmenellä vuoteen 1995 asti, mutta kyseisen vuoden aikana monissa lääneissä väestö alkoi vähetä. Kymen ja Mikkelin läänien lisäksi uusia väestökatoläänejä olivat viime vuonna Pohjois-Karjalan, Kuopion, Vaasan ja Lapin läänit. Kokonaisuutena väestö lisääntyi 0,4 prosentilla, eli lähes saman verran kuin edellisenäkin vuotena.

Kuva 2: Väestön muutos (%) lääneittäin vuosina 1980 - 1995, 1990 - 1994 ja 1994 - 1995

Alueiden välisen muuttoliikkeen lisäksi väestö on muuttanut maalta kaupunkeihin ja muihin taajamiin. Vuodesta 1970 lähtien kaupunkien osuus väestöstä on tilastojen mukaan kasvanut selvästi (kuva 3), mutta kaupunkien osuuden kasvu johtuu pitkälti kaupunkien lukumäärän kasvusta, eikä niinkään kaupunkiväestön lisääntymisestä. Pykälät käyrässä ovat seurausta juuri uusien kaupunkien syntymisestä. Kaupunkien määrä on kasvanut 78 kaupungista 102 kaupunkiin vuosien 1970 ja 1995 välisenä aikana.

Kuva 3: Kaupungeissa asuvan väestöosuuden kehitys vuosina 1970 - 1995

Vuodesta 1990 lähtien Tilastokeskus on ottanut käyttöön kolmiportaisen kuntaluokituksen, joka perustuu asutuksen taajamaosuuteen ja keskustaajaman kokoon: kaupunkimaiset kunnat, taajaan asutut kunnat ja maaseutumaiset kunnat. Kaupunkimaisissa kunnissa väestöstä yli 90 prosenttia asuu taajamissa ja suurimmassa taajamassa asuu vähintään 15 000 henkilöä.

Monet uudet kaupungit eivät täytä (eivätkä kaikki vanhatkaan) Tilastokeskuksen kaupunkimaisen asutuksen kriteereitä, koska suurin osa niistä on pieniä, 5000 - 20 000 asukkaan kuntia ilman riittävän suurta keskustaajamaa. Tilastokeskuksen kolmiportaisen kuntaluokituksen mukaan kaupunkimaisten kuntien väestöosuus on edelleen alle 60 prosenttia. Se on kuitenkin kasvanut 1990-luvulla lähes prosentin vuosivauhtia. Kaupunkimaisten kuntien väestöosuus on kehittynyt 1990-luvulla seuraavasti:

- vuonna 1990 väestöosuus oli 54 %
- vuonna 1995 väestöosuus oli 58 %

Kansainvälisen vertailun perusteella Suomessa asutaan hyvin hajallaan. Muissa Pohjoismaissa kaupunkiväestön osuus on 85 prosenttia ja yleensä teollisuusmaissa yli 80 prosenttia, joissakin tiheän asutuksen maissa (esim. Belgia) lähellä 100 prosenttia.

Taajamiin muuttoa on tapahtunut kaupunkien lisäksi muissakin kunnissa. Tilastokeskus laskee taajama- ja haja-asutusvästön osuudet 10-vuotiskausittain väestönlaskennan yhteydessä. Kokonaisuutena taajama-aste (taajamissa asuvan väestön osuus koko väestöstä) on kehittynyt vuodesta 1960 lähtien seuraavasti:

Jatkossa muutto kaupunkeihin, taajamiin ja etelään lisääntynee. Tähän vaikuttaa mm. maatalouden sopeuttaminen EUhun. Samoin julkisen sektorin työpaikkojen, joiden osuus työpaikoista on Etelä-Suomen ulkopuolella suuri, karsiminen aiheuttaa muuttoliikettä etelään ja kaupunkeihin. Tilastokeskuksen tutkimusten mukaan maaseudun haja-asutusalueiden autioituminen on nopeutumassa.

Vähenevän väestön lääneissä väestön ikärakenne on myös väestön kasvun kannalta epäedullinen. Väestökatolääneissä eläkeikäisten ikäryhmien osuus väestöstä on suuri, nuorten ikäryhmien ja aktiiviväestön osuus pieni. Näin on asianlaita keskisen Suomen alueilla, kuten kuvasta 4 voidaan havaita. Kuvassa on esitetty Tilastokeskuksen väestöennusteen muuttoliikevaihtoehdon mukainen väestön ikäjakautuma maakunnittain vuonna 2020.

Kuva 4: Väestön ikäryhmittäiset prosenttiosuudet maakunnittain vuonna 2020

Pitkällä aikavälillä väestön ikärakenteella on merkitystä väestön sijoittumiseen alueilla. Koska keskisessä Suomessa vanhojen osuus on suuri ja nuorten osuus pieni, voidaan olettaa, että väestön kasvu on hidasta tai väki jopa vähenee paljonkin joillakin alueilla. Tilastokeskuksen ennusteen mukaan väestön kehitys on kuitenkin melko tasaista.

Talouskehitys alueittain 1988 -1994

Tilastokeskuksen selvitysten mukaan talouskehitys on ollut alueittain hyvin epätasaista Suomessa vuosina 1988 - 1994. Alueelliset erot talouskasvussa ovat edelleen lisääntymässä. Kehitys on ollut nopeinta niissä lääneissä, joissa asukasta kohden laskettu BKT on muutenkin keskimääräista suurempi. BKT on kasvanut ajanjaksolla keskimääräistä nopeammin Etelä-Suomessa ja rannikkoseudun lääneissä. Hämeen lääni on poikkeus. Siellä BKT on reaalisesti pienentynyt. Tähän lienee vaikuttanut Hämeen läänissä sijaitsevat taantuvat teollisuuselinkeinot. Heikointa talouskehitys on ollut keskisen Suomen alueilla, eli Mikkelin ja Keski-Suomen lääneissä (kuva 5).

Kuva 5: BKT:n muutos (%) lääneittäin vuosina 1988 - 1994

Kun BKT:n muutos lasketaan ajanjaksolle asukasta kohden, vain Turun ja Porin ja Kymen lääneissä sekä Ahvenanmaan maakunnassa talouskehitys on ollut positiivista vuosina 1988 - 1994. Heikointa kehitys on ollut Keski-Suomen läänissä, jossa BKT pieneni noin seitsemällä prosentilla (kuva 6).

Kuva 6: BKT:n muutos (%) asukasta kohden lääneittäin vuosina 1988 - 1994

Jatkossa alueiden väliset erot todennäköisesti lisääntyvät edelleen. Tähän vaikuttaa kuntien valtionosuuksien vähentäminen, mikä kohdistuu rankimmin köyhemmille alueille. Myös maatalouden sopeutuminen EU:n säännöksiin heikentää maatalousvaltaisten alueiden asemaa. Heikon talouskehityksen alueilla myös väestön ikärakenne on tuotantotoiminnan kannalta epäedullista, koska aktiivi-ikäisen väestön määrät ovat pieniä.

VM:n keskipitkän aikavälin talousennuste

Valtiovarainministeriössä on kesäkuussa 1996 valmistunut uusi keskipitkän aikavälin talousennuste. Talouden kasvuluvut ovat vuoteen 2000 asti kokonaisuutena samat kuin vuoden takaisessa ennusteessa. Kuluvan vuoden ennustetta on pienenetty prosentilla, ja seuraavien kolmen vuoden lukuja on nostettu hiukan. VM:n uuden talousennusteen ja liikenne-ennusteessa 1995 - 2020 käytetyn talousennusteen BKT-kasvuluvut vuosille 1996 - 2000 ovat seuraavat:

Käsitykset talouskasvusta vaihtelevat tosin eri ennusteiden laatijoiden mukaan. VM:n ennusteiden mukaan talouskasvu on lähivuosina nopeampaa kuin muiden instituutioiden (ETLA, PTT, PT, Merita, OKO) laatimissa ennusteissa. VM ennustaa myös yksityisen kulutuksen kasvavan lähes saman verran kuin BKT:kin.

Suomessa ei ole valmistunut uusia pitkän aikavälin talousennusteita. Maailman talouskasvusta tehdyt uudet ennusteet ovat pysyneet ennallaan kuluneen vuoden aikana. Talousennusteet eivät siis nyt anna aihetta pitkän aikavälin liikenne-ennusteiden tarkistamiseen.

Hidastuuko tulokehitys?

Kotitalouksien tulot ja kulutus ovat kehittyneet jossain määrin eri tahtia sitten 1980-luvun alun jälkeen. Noususuhdanteessa viime vuosikymmenen lopulla kulutus kasvoi nopeammin kuin tulot tai kansantuote. Yksityisen kulutuksen kehitys on seurannut ajallisesti BKTn kehitystä. Sen sijaan tulojen kehitys on 1990-luvulla seurannut BKTn (ja kulutuksen) kehitystä noin vuoden viiveellä. Tulojen kasvu jatkui kuluvan vuosikymmenen alussa vielä lamankin aikana. Vastaavasti tulokehitys kääntyi laman jälkeen nousuun vasta vuonna 1995, eli vuotta myöhemmin kuin BKT (kuva 7). Osaltaan tulojen ja kulutuksen muutoksen eriaikaisuuteen vaikuttaa se, että työ- ja virkaehtosopimukset tehdään yleensä siten, että niiden ostovoimaa korottava vaikutus toteutuu aikana, jolloin taloudellinen kehitys on saattanut jo heiketä.

Kuva 7: Bruttokansantuotteen, kotitalouksien käytettävissä olevien reaalitulojen ja yksityisen kulutuksen kehitys vuosina 1980 - 1995

Tulojen ja kulutuksen eritahtinen kehitys näkyy kotitalouksien säästämisasteen muutoksessa. Erityisesti 1980-luvun lopulla elettiin yli varojen ja säästämisaste pieneni selvästi. Sen sijaan laman aikana säästämisaste on ollut jälleen korkealla tulokehityksen ollessa taantuvaa (kuva 8). Säästämisastetta on pitänyt korkealla laman aiheuttama epävarmuus tulevaisuudesta. Suurtyöttömyys ja sosiaaliturvan purkaminen ovat lisänneet säästämistarvetta. Tilastokeskuksen arvion mukaan noin miljoona suomalaista kerää omaa rahastoa pahan päivän ja vanhuuden varalle.

Kuva 8: Kotitalouksien käytettävissä olevien reaalitulojen, kulutuksen ja säästämisasteen kehitys vuosina 1980 - 1995

Vuosina 1980 - 1995 yksityinen kulutus on kasvanut saman verran kuin BKT:kin. Sen sijaan tulokehitys on jäänyt talouskehityksestä jälkeen. Jatkossa tulokehitykseen vaikuttavat myös työelämän joustot, joita on alettu toteuttaa Suomessakin.

Ulkomaisten esimerkkien perusteella voidaan päätellä, että mikäli tulevaisuudessa työelämän joustoja sovelletaan laajassa mitassa, on seurauksena hidas tulokehitys ja tulokehityksen erkaantuminen talouskasvusta sekä kasvavat tuloerot. Näin on käynyt maissa, jossa joustot ovat olleet jo pitempään käytössä (USA, Englanti, Uusi Seelanti).

Henkilöauton kustannukset

Henkilöauton kustannusten kehitys on ollut maltillista kuluneen vuoden aikana. Vaikka polttoaineen verotusta onkin nostettu, auton reaalihinta on jopa hiukan laskenut mm. markan arvon vahvistumisen takia. Autoliikenteen verotus on Suomessa kuitenkin korkea verrattuna muihin Euroopan maihin.

Polttoaineen hinta saavutti keväällä 1996 jälleen vuoden 1960 tason vuoden alun 50 pennin polttoaineveron korotuksen ansiosta. Kotitalouksien reaalituloihin suhteutettuna bensiinin hinta on tänään kuitenkin vain kolmasosa vuoteen 1960 verrattuna (kuva 9).

Kuva 9: Kotitalouksien käytettävissä olevien tulojen, uuden henkilöauton ja polttoaineen (bensiini 95E) hinnan reaalinen kehitys vuosina 1960 - 1995

Bensiinin (95E) hinta oli vuoden 1996 keväällä Suomessa neljänneksi kalleinta Euroopassa (kuva 10). Bensiinin verotus on Suomessa EU-maiden toiseksi korkeinta. Korkeampaa veroa maksetaan vain Ranskassa. Tällä vuosikymmenellä bensiinin vero on noussut yli kaksi markkaa litralta. Irakin väliaikaisen öljynmyyntikiellon purkamisen (22.05.1996) takia raakaöljyn hinta on laskenut sittemmin hiukan, mikä on heijastunut myös polttonesteiden vähittäismyyntihintojen laskuna touko-kesäkuun vaihteessa 1996.

Kuva 10: Bensiinin (95E) hinta eräissä Euroopan maissa 13.5.1996

Nykyään autoliikenteen veroista polttoaineverojen osuus on 67 prosenttia ja hankinnan yhteydessä maksettavien verojen 33 prosenttia. Kokonaisuutena autoliikenteen verorasitus on Suomessa Euroopan toiseksi korkeinta. Korkeinta se on Tanskassa maan ankaran autoveron vuoksi. Sen sijaan muiden kuin liikenteen öljytuotteiden verotus on Suomessa keskimääräistä eurooppalaista tasoa.

Liikenteen kulutusmenot

Kotitalouksien liikennemenot reagoivat taloudellisiin suhdanteisiin yleensä ylijoustavasti. Noususuhdanteessa kotitalouksien liikenteeseen käyttämä rahamäärä kasvaa selvästi muuta kulutusta nopeammin ja vastaavasti laman aikana muuta kulutusta hitaammin. 1990-luvun laman jälkeisessä noususuhdanteessa liikennemenojen kehitys ei ole noudattanut enää samaa kaavaa. Liikennemenot ovat tosin kasvaneet jonkin verran muuta kulutusta nopeammin kahtena viime vuotena, mutta hitaammin kuin aikaisemmissa nopean taloudellisen kasvun vaiheissa.

Polttoaineen hankintaan on kylläkin käytetty rahaa myös laman aikana, mutta ajoneuvoja hankintaan on käytetty vain puolet siitä rahamäärästä, mitä käytettiin vuonna 1989 (kuva 11). Liikenteen kulutusmeno-osuus (ilman matkailua) nousi vuoden 1993 pohjalukemista, 14 prosentista 15 prosenttiin vuonna 1995. Korkeimmillaan liikenteen kulutusmeno-osuus oli 18 prosenttia vuonna 1989. Epävarmat tulevaisuuden näkymät ovat hillinneet kotitalouksien liikennemenojen kasvua.

Kuva 11: Yksityisen kulutuksen, liikennemenojen ja yksityisten kulkuvälineiden hankinta- ja käyttömenojen kehitys 1970 - 1995

Ennusteen toteutuma

Autokanta

Koko autokanta oli 0,6 prosenttia ja henkilöautokanta samoin 0,6 prosenttia ennustettua pienempi vuoden 1995 lopussa. Autokanta kasvoi 1,3 prosentilla vuonna 1995, kun ennuste oli 1,9 prosenttia. Ennustetut ja toteutuneet autolajeittaiset kantaluvut vuonna 1995 on esitetty taulukossa 1.

Taulukko 1: Autokanta autolajeittain 31.12.1995 ja Tielaitoksen vuoden 1995 ennusteen mukainen kanta samana ajankohtana

+ = ennuste liian suuri,
- = ennuste liian pieni

Henkilöautotiheys oli 371 autoa 1000 asukasta kohden vuoden 1995 lopussa (ennuste 375). Henkilöautotiheys oli suurimmillaan vuonna 1990, jolloin se oli 388 autoa/1000 asukasta.

Liikenne

Liikenne (kaikki autot) oli 0,5 prosenttia ennustettua pienempi vuoden 1995 tilanteessa. Liikenne kasvoi vuonna 1995 1,1 prosentilla, kun ennuste oli 1,6 prosenttia. Pääteillä sen sijaan liikenne on kasvanut hiukan ennustettua nopeammin. Yhdysteitä on muutettu seututeiksi, mikä näkyy myös seututeiden liikenteen kasvuna ja yhdysteiden liikenteen vähenemisenä ja poikkeavuuksina ennusteista. Eri tieluokilla ennustettu ja toteutunut liikenne on esitetty taulukosa 2.

Taulukko 2: Liikenne tieluokittain vuonna 1995 ja Tielaitoksen vuoden 1995 ennusteen mukainen liikenne samana ajankohtana

+ = ennuste liian suuri
- = ennuste liian pieni

Johtopäätöksiä

Liikenne-ennusteen pohjana olevia keskipitkän ja pitkän aikavälin talousennusteita ja pitkän aikavälin väestöennusteita ei ole muutettu, joten tässä vaiheessa ei toistaiseksi ole syytä tarkistaa koko maan pitkän aikavälin ennustelukuja. Jatkossa tosin epävarmuus taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä saattaa lisääntyä.

Lähivuosina liikenteen kasvu tuskin kuitenkaan yltää ennustetulle tasolle. EU:n konvergenssikriteereiden yhtäaikainen tavoittelu useimmissa jäsenmaissa hidastaa talouskasvua Euroopassa. Yhteiskunnallinen epävarmuus, suurtyöttömyys ja epätyypilliset työsuhteet, sekä tuloerojen kasvu vähentävät alttiutta kalliiden kestokulutustavaroiden, esim. autojen hankintaan. Autokanta kasvaa vain hitaasti, mikä heijastuu myös liikenteessä. Kulutuksen ja tulojen nopea kasvu parina viime vuotena ei ole näkynyt liikenteen kasvuna samalla tapaa kuin aikaisemmin vastaavissa olosuhteissa. Olisiko myös nuorten kuluttajien asenteissa tapahtumassa perustavampaakin muutosta: omaa autoa ei enää koeta välttämättömäksi hankinnaksi, vaikka siihen olisi varaakin?

Autoistumiseen voi vaikutta myös heikko tulokehitys. Ulkomaisten esimerkkien perusteella työelämän joustojen laajamittainen soveltaminen hidastaa tulokehitystä, tulokehitys erkaantuu talouskasvusta ja tuloerot kasvavat. Näin on käynyt maissa, jossa joustot ovat olleet jo pitempään käytössä (USA, Englanti, Uusi Seelanti).

Näyttää siltä, että tasapainoinen alueellinen kehitys on pysähtymässä ja muuttoliike pohjoisesta etelään ja maaseudulta kaupunkikeskuksiin ja muihin taajamiin on alkamassa uudelleen nopeutua. Vuoden 1995 aikana monissa lääneissä väestön määrä on vähentynyt ensimmäistä kertaa vuoden 1975 jälkeen.

Jatkossa alueiden väliset erot todennäköisesti lisääntyvät edelleen. Tähän vaikuttavat kuntien valtionosuuksien vähentäminen ja maatalouden sopeutuminen EU:n säännöksiin. Heikon talouskehityksen alueilla myös väestön ikärakenne on tuotantotoiminnan kannalta epäedullista, koska aktiivi-ikäisen väestön määrät ovat pieniä.

Alueiden eriarvoisuuden kasvu vaikuttaa myös liikenteen alueelliseen jakautumiseen. Paremman talouskehityksen ja kasvavan väestön alueilla niin henkilö- kuin tavaraliikenteenkin kasvu on nopeampaa kuin taantuvilla alueilla.

Liikenne keskittyy entistä enemmän pääteille, haja-asutusalueiden autioituminen vähentää liikennettä joillakin yhdysteillä. Alueellisia ja lähivuosien ennustelukuja jouduttaneen ehkä jo ensi vuonna tarkistamaan.

Käytetty kirjallisuus:

Tilastokeskus: Väestöennuste kunnittain 1995 - 2030. Väestö 1995:9.
Tilastokeskus: Kansantalouden tilinpito lääneittäin 1988 - 1994.
Tilastokeskus: Väkiluku kunnittain ja suuruusjärjestyksessä 31.12.1996. Väestö 1996:4.
Öljyalan keskusliitto ry: Öljytipat 5/96.
Valtiovarainministeriö: BKT:n kasvuprosentit 1996 - 2000, (ennakkotieto 4.6.1996)

alkuun

Veikko Salovaara,
Tulevaisuuden tutkija, Vantaa

RAJATON MAAILMA

Yritysten ja kansallisvaltioiden uudet pelisäännöt

Loppuosa Robert B. Reichin kirjan referaatista

Esittely

Reich kuvaa pääosin Yhdysvaltojen näkökulmasta taloudellista kehitystä ja siihen liittyviä yhteiskunnallisia muutoksia. Kuvaus on yleistettävissä maailman talous- ja yhteiskuntakehitykseen yleensä. Reich kysyy miten kansakunta ja sen ihmiset voivat löytää kansallisen motivaation, kun talous kansainvälistyy ja verkostoituu kansallisista siteistä irrottautuvaksi verkostotaloudeksi. Reichin kuvaamassa uudessa maailmassa menestyjiä ovat systeemianalyytikot: ongelmanratkaisijat ja -tunnistajat sekä välittäjät. Tämän kansainvälistyneen huippuihmisten ryhmän työn tuloksena syntyy tuotannon lisäarvo. He myös saavat syntyvästä tulosta aina vain suuremman osan ja yhteiskunnat jakautuvat yhä selvemmin älykkyyden ja lahjakkuuden mukaan menestyjiin ja syrjäytyviin. Kansakunta puolestaan muodostuu niistä ihmisistä, jotka elävät tietyssä maassa, puhuvat samaa kieltä ja jakavat saman kulttuurisen perinteen. Tästä ihmisryhmästä Reich käyttää nimitystä "me". Suuri osa "meistä" näyttäisi menettävän sekä työpaikkansa että työtulonsa. Tai "me" joudumme tyytymään huonosti palkattuihin tilapäistöihin.

Reichin kirja täydentää ansiokkaalla tavalla tämän ajan taloudellisia ja yhteiskunnallisia ongelmia käsittelevää kirjallisuutta. Haluaisin tässä erityisesti mainita Reichin maanmiehen, Jeremy Rifkinin kirjan "The End of Work" (referoitu Tulevaisuuden näkymiä -lehden numerossa 4/95). Tulevaisuuden tutkijana toteaisin, että Reichin kuvaama taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys ovat jo tätä päivää. Tulevaisuuden haasteena on se, miten kansakunnat ja niiden ihmiset voidaan pelastaa. Nykyisellä tavalla kehittyvä maailmantalous ei voi vastata tehtävästään ihmiskunnan hyvinvoinnin luojana ja ylläpitäjänä. Mieleen tulee etsimättä yksi tämän ajan kovista toteamuksista: reaalisosialismi on tuhoutunut, nyt on reaalikapitalismi menossa samaa tietä.

Aikaisemmin referoidut osat I ja II

Kirjan ensimmäisessä osassa Reich kuvaa kansallisvaltioiden ja kansallisten talouksien syntyä. Tämä kehitys huipentuu Yhdysvalloissa 1950- ja 60-luvuilla massatuotantoon keskittyneiden suuryritysten luomaan hyvinvointiin, joka toteutti amerikkalaisen unelman. Syntyi jatkuvasti laajentuva vauras keskiluokka, jonka tulot kasvoivat koko ajan. Työllisyys oli korkealla tasolla. Saatiin aikaan kansallinen sopimus, joka sulki piiriinsä suurimman osan koko amerikkalaista yhteiskuntaa. Reich nimittää tämän ajan kapitalistista taloutta kansallissankariksi, joka toimi koko maailman vapaan yritteliäisyyden kadehdittuna ideaalina.

Tämä onnela päättyi kuitenkin 1970-luvun alkupuolella siihen, että muut maat kirivät kiinni Yhdysvaltojen talouden etumatkan ja se joutui sopeutumaan yhä raivokkaampaan kansainväliseen kilpailuun. Kirjan toisessa osassa, Reich kuvaa kuinka massatuotantoa soveltaneet suuryritykset vähitellen korvautuvat kansainvälisiksi verkoiksi muuttuvilla yrityksillä, jotka keskittyivät lisäarvon tuottamiseen.

SYMBOLIANALYYTIKKOJEN MAAILMA (III OSA)

Keskustelu Yhdysvaltain talouden kilpailukyvystä on Reichin mielestä menettänyt merkityksensä. Puhtaasti yhdysvaltalaista taloutta ei enää ole. Nyt kansainväliset yritysverkot kilpailevat keskenään. Tässä amerikkalaiset ovat osa kansainvälisiä työmarkkinoita ja heidän menestyksensä riippuu siitä, miten tehokkaasti he kykenevät tuottamaan lisäarvoa edustamassaan yritysverkossa. Kilpailu kohdistuu näin suoraan työntekijöihin. Kyse on kunkin maan työntekijöiden kilpailukyvystä. Jotkut kansalaiset menestyvät paremmin ja jotkut huonommin, syntyy jako menestyjiin ja niihin, jotka eivät menesty. Puhe amerikkalaisten kilpailukyvystä muodostuu siitä rahasummasta, jonka maailman yritysverkot haluavat sijoittaa amerikkalaisten tuottamiin palveluihin. Kansakunta ei ole enää samassa veneessä, vaan kansalaiset ovat omissa erillisissä veneissään.

Amerikkalaisten tekemän työn tilastointi on osoittautumassa lähes mahdottomaksi. Tilastot eivät kerro, miten työ olisi tilastoitava maailmantalouden todellisuuden kannalta. Reich ehdottaa uudeksi työnluokitukseksi seuraavat kolme luokkaa, joiden hän katsoo parhaiten kuvaavan kansalaisten erilaisia kilpailuasemia:

(1)

Rutiinituotantopalvelut ovat toistuvaluonteisia tehtäviä tuotantoketjuissa. Nämä ovat osittain samoja tehtäviä, joita massatuotannon tuotantolinjoilla tehtiin. Niihin kuuluvat myös alemman tason ja keskijohdon tekemät valvontatehtävät, jotka kohdistuvat alaisten tekemiin rutiinitöihin ja vakiotyötapoihin. Monet hienoina pidetyt tietojenkäsittelyammatit ja tietotekniikkaan liittyvä komponenttien kokoaminen sekä rutiinikoodin kirjoittaminen kuuluvat myös tähän ryhmään. Nämä ihmiset muodostavat "tietotekniikan jalkaväen", joka tekee yksitoikkoista liukuhihnaa muistuttavaa työtä. Nämä ihmiset työskentelevät usein suurissa yhteisissä tiloissa. Heidän palkkansa määräytyy työajan tai tehdyn työn määrän mukaan. Heidän tärkeimmät ominaisuutensa ovat: luotettavuus, lojaalisuus ja *ohjeiden noudattaminen. Näitä rutiinituotantopalvelujen tuottajia oli vuonna 1990 neljännes kaikista amerikkalaisista ammattityöntekijöistä. Heidän osuutensa on laskemassa. Tietokoneohjattu automaatio korvaa heidät.

(2)

Henkilöstöpalvelut ovat myös yksinkertaisia ja toistuvia palveluja, joista maksetaan työtuntien tai työn määrän mukaan. Työ ei edellytä laajaa koulutusta. Oleellista näille tehtäville on se, että ne yleensä tarjotaan ihmiseltä toiselle suorassa yhteydessä työn tulosten käyttäjiin. Tällaisia ovat mm. kaupanmyyjät, tarjoilijat. huoltomiehet, kassat, sairaala-apulaiset, siivoojat, kotiapulaiset, sihteerit, automekaanikot, lentoemännät, fysioterapeutit ja kasvavana ryhmänä vartijat. Heidän edellytetään olevan täsmällisiä, luotettavia ja ohjattavissa olevia. Lisäksi heidän on käyttäydyttävä miellyttävästi, kohteliaasti ja avuliaasti. Heidän odotetaan tekevän muiden olon mukavaksi. He ovat suurelta osin naisia. Vuonna 1990 tämän ammattikunnan osuus oli noin 30 prosenttia koko Yhdysvaltojen ammattityövoimasta. Heidän osuutensa kasvaa nopeasti.

(3)

Symbolianalyyttiset palvelut tarkoittavat ongelmanratkaisua, ongelmantunnistamista ja strategista välitystä. Tämä on kansainvälinen ammattiryhmä, jonka harjoittajat kilpailevat keskenään maailmanlaajuisesti. Symbolianalyytikko tunnistaa ja ratkaisee ongelmia muuttamalla ne abstrakteiksi käsitteiksi ja malleiksi. Näitä käsitellään analyyttisillä työkaluilla ja tulos palautetaan sitten käytännön ratkaisuiksi. Kyse voi olla resurssien käytön ja rahoituksen suunnittelusta, juridiikasta, uusista keksinnöistä ja menetelmistä, mainoskikoista jne. Kyse voi olla myös rahojen viemisestä herkkäuskoisilta ja hitailta ihmisiltä. Symbolianalyytikkoja ovat mm. tutkijat, insinöörit, ohjelmistonsuunnittelijat, sijoitusneuvojat, yritysjohdon konsultit, tietojärjestelmäkonsultit, strategiset suunnittelijat, mainospäälliköt, muusikot, tuottajat - jopa yliopiston professorit, Reich lisää.

Symbolianalyytikot ovat harvemmin tekemisissä suoraan niiden ihmisten kanssa, jotka viime kädessä käyttävät heidän työnsä tuloksia. He ovat keskenään partnereita ja kumppaneita, eivät esimiehiä ja valvojia. Heidän tulonsa saattavat vaihdella tuloksen laadun ja kekseliäisyyden sekä nopeuden mukaan. He saattavat kantaa poikkeuksellisen laajaa vastuuta ja ansaita poikkeuksellisen suuria summia. He työskentelevät yksin tai pienissä ryhmissä kuuluen usein kansainvälisiin verkkoihin. Heidän tuloksensa syntyy ongelman määrittelystä, ratkaisun laadinnasta ja toteutuksen suunnittelusta. Heillä on korkeakoulu- ja yliopistotutkinto ja jatkotutkintoja. Pääosa heistä on ollut tähän asti miehiä, mutta nyt on naisten osuus kasvamassa. Myös mustia ja latinalaissyntyisiä tulee mukaan. Heidän osuutensa on noin 20 prosenttia työvoimasta. Osuus kasvoi 50-luvulta alkaen, mutta kasvu alkoi hidastua 80-luvulla.

Nämä kolme tehtäväryhmää kattavat yli kolme neljäsosaa kaikesta ammattityöstä. Tämän lisäksi maanviljelijät ja kaivostyöläiset ym. luonnonvarojen suorat hyödyntäjät ovat noin5 prosentin ryhmä. Loput ovat julkishallinnon tai julkisen rahoituksen varassa työskenteleviä. Heidän työnsä on lähes poikkeuksetta suojattu kansainväliseltä kilpailulta.

Symbolianalyytikkojen asema on koko ajan alttiina kansainväliselle kilpailulle. Heidän onnistumisensa edellyttää poikkeuksellista kykyä ratkaista, tunnistaa ja välittää uusia ongelmia. Tässä tehtävässä ei edetä perinteistä uraputkea myöten. Uusi talous on täynnä tuntemattomia uusia ongelmia ja niiden ratkaisuhaasteita. Näihin ei päästä vuosien uskollisella palvelulla ja tunnollisella työrutiinien noudattamisella.

Symbolianalyytikot markkinoiden paineessa

Reich pohtii tässä luvussa mahdollisuuksia valjastaa symbolianalyytikkojen taidot ja ideat ihmiskunnan yhteisen hyvän palvelukseen. Markkinoiden paineessa tämä ei välttämättä toteudu. Myyttinen vapaiden markkinoiden ja valtiojohtoisuuden vastakkainasettelu on tässä väärä lähtökohta. Oikea lähestymistapa olisi markkinoiden järjestäminen siten, että symbolianalyytikoilla on motiivi etsiä ihmiskuntaa hyödyttäviä ratkaisuja.

Ajatus vapaista markkinoista on Reichin mielestä vain kuvitelma. Kukin kansakunta pohtii koko ajan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien yhteensovittamisen ongelmaa ja luo näin oman versionsa markkinoista. Markkinat ovat ihmisen luoma yhteiskunnallinen instituutio, jonka on vastattava yhteisön arvomaailmaa, solidaarisuuskäsitystä ja hyvinvointikäsitystä. Valtionhallinto on se väline, jonka kautta yhteisö keskustelee näistä kysymyksistä ja määrittelee markkinoiden normit sekä varmistaa niiden noudattamisen. Vaarallista on se, että julkisessa keskustelussa kysymys markkinoista pelkistetään yhdeksi suureksi valinnaksi valtion ja markkinoiden välillä.

1970- luvun lopulla ja 80-luvulla tapahtunut markkinoiden vapauttaminen oli vain muutos valtion toimintatavoissa. Se ei poistanut valtion vastuuta kansakunnalle, vaikka vapaiden markkinoiden myytti sai poliitikot unohtamaan vastuunsa joissakin kysymyksissä. Reich kertoo mielenkiintoisia esimerkkejä lentoliikenteestä, ilmansaasteiden säätelystä, pankkimaailmasta, valuuttakeinottelusta ja sijoitusbisneksestä sekä lakiasioiden ja juridiikan kasvusta. Kaikissa näissä symbolianalyytikot keskittyivät keksimään mahdollisuuksia tehdä lisää voittoa. Reich toteaa, että meidän on syytä epäillä onko Yhdysvaltojen talous ja yhteiskunta yleensä voittanut mitään asianajajien ja rahoitusasiantuntijoiden määrän kasvusta.

Vain pieni osa pääoman kaupoista luo uutta pääomaa ja lähes kaikki rahoitusinstrumentit sekä osakkeet vain kiertävät kehää yhä nopeammin.

Kaikkeen tähän peliin keskittyneiden symbolianalyytikkojen taidot ovat olleet poissa tuottavasta työstä. Reich pitää aivan oikeutetusti tätä huolestuttavana. Yhä vaikutusvaltaisemmaksi muuttuva, kansainvälistyvä ja kansalliset siteensä riisuva symbolianalyytikkojen joukko on todellinen huolenaihe, jos sen eettinen ja moraalinen vastuu keskittyy pelkästään lisäarvon tuottamiseen ja omien tulojen kasvattamiseen. Omasta puolestani näkisin kuitenkin, että symbolianalyytikot eivät kaikki voi olla pelkkiä fakkimiehiä. Heidän tehtävänsä edellyttää monessa tapauksessa yhteiskunnallisten asioiden tuntemusta. Tämä voi yllättäen muuttua myös vastuuksi ihmisistä ja luonnosta.

Amerikkalaisten tulot

Reich toteaa että 1970-luvun puolivälin jälkeen kehitys on kulkenut kohti suurempia tuloeroja. Vuosina 1977-90 amerikkalaisen köyhimmän viidenneksen tulot alanivat noin 5 prosenttia ja rikkaimman viidenneksen nousivat 9 prosenttia. Vuonna 1990 köyhin viidennes sain 3.7 prosenttia maan kokonaistulosta ja rikkain viidennes sai hieman yli puolet. Varakkain viidennes *sai 26 prosenttia kokonaistulosta. Kyseessä ei ole tilapäinen häiriö, vaan tuloerot kasvavat yhä suuremmiksi. Yhä useampi amerikkalainen on köyhä ja rikkaista tulee koko ajan rikkaampia.

Eräänä selityksenä tälle kehitykselle Reich pitää verotusta ja erilaisia julkisia maksuja. Nämä kohdistuvat ankarimmin köyhiin. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä tuloerojen kasvun selitykseksi. Toinen selitys voisi olla pienituloisten yksinhuoltajaperheiden määrän kasvu. Vuonna 1960 asui 91 prosenttia valkoisista lapsista kahden vanhemman perheessä ja mustista 67 prosenttia. Vuonna 1988 vastaavat luvut olivat 79 ja 39 prosenttia. Kuitenkin yksinhuoltajaperheiden määrän kasvu hidastui jo 1970-luvulla. Samaan aikaan alkanut köyhyyden kasvu koskeekin kahden vanhemman perheitä. Myöskään koulutuserot eivät riitä selittämään tuloerojen kasvua. Edellä esitettyjen syiden yhteisvaikutuskaan ei riitä selittämään ilmiötä. Eriarvoisuus on kasvanut koko maailmassa ja aikaisemmin kehitysmaille tyypillinen eriarvoisuus on nyt ominaista myös kehittyneille maille.

Reich antaa tuloerojen kasvun selitykseksi kolme vihjettä. Ensinnäkin hän puhuu työttömyydestä. Sodan jälkeen aina 1970-luvun puoliväliin asti eri tuloluokkien tulot kasvoivat samaa tahtia ja palkkakuilu kapeni. Silloin työttömyys oli syynä köyhyyteen. Työttömyys on nykyisin pienempi ongelma ja 70- ja 80-luvuilla luotiin 25 miljoonaa uutta työpaikkaa. 90-luvun alussa lähes kuka tahansa työhaluinen amerikkalainen pystyi saamaan työpaikan. Olennaista Reichin mielestä on työpaikkojen laatu. Työpaikat saattavat olla eri paikoissa kuin ihmiset ja suurin osa työpaikoista ei enää takaa elantoa. Köyhtyneiden työssäkäyvien osuus kasvoi vuosien 1978-87 välillä 23 prosenttia. Kokopäiväisesti ympäri vuoden työskentelevien kohdalla köyhyys kasvoi jopa 43 prosenttia. Töissäkäyviä köyhiä ei koskaan ole ollut näin paljon sodan jälkeisenä aikana. Virallisen köyhyysrajan alle pudonneita on 32,5 miljoonaa.

Tuloerot ovat kasvaneet suuryritysten sisälläkin. Tämä koskee erityisesti teollisuustyöntekijöiden palkkoja. Keskijohdonkin palkat ovat nousseet vain hieman 1970-luvulta. Huippujohtajat ovat sensijaan saaneet jättipotin. Heidän palkkansa ovat nousseet vuosien 1977-90 välillä kaikkiaan 220 prosenttia. Tämän lisäksi tulevat vielä erilaiset uudet luontaisedut. Tyypillinen amerikkalainen toimitusjohtaja sai vuonna 1960 noin 40 kertaa tehdastyölaisen palkan. Vuonna 1988 toimitusjohtajan palkka oli jo 70 kertainen. Hiljan kuulin palkkaeron olevan jo 100 kertainen.

Omana kommenttinani lisäisin Reichin ensimmäiseen vihjeeseen sen, että tulonjakoaparaatti ei selvästikään toimi. Yhdysvalloissa on kovenevaan kansainväliseen kilpailuun reagoitu saneerauksilla ja tietokoneohjatulla automaatiolla. Työttömäksi jääneet ovat jossain määrin voineet sijoittua uusiin huonopalkkaisiin työpaikkoihin, mutta heidän palkkojensa on ollut pakko joustaa alaspäin kohti avointen kansainvälisten työmarkkinoiden halpatyövoiman palkkoja. Esimerkiksi meillä pohjoismaissa palkat ovat joustamattomia ja työttömyys on puolestaan korkealla työn kalliin hinnan takia. Tilannetta pahentavat vielä välilliset työvoimakustannukset. Vapaat markkinavoimat *palkitsevat kyllä tuottaviksi saneerattujen ja kansainvälistyneiden yritysten johtoa ja systeemianalyytikkoja huippupalkoilla, mutta eivät reagoi köyhien hätään. Mielestäni tästä ei tarvitse vihjailla, sitä voi osoittaa sormella.

Toisena tärkeänä vihjeenä tuloeroihin ja köyhyyteen Reich vihjaa koulutustason vaikutukseen tuloeroja luovana tekijänä. Kolmantena vihjeenä on miesten ja naisten palkkaerojen pieneneminen. Yhteenvetona Reich toteaa edellä esitetyn kehityksen pitävän paikkaansa koko maailmassa ja näkee kehityksen syyn olevan nykyisessä maailmantaloudessa ja ihmisten erilaisissa tehtävissä siinä.

Miksi rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät

Perussyy tuloerojen kasvuun on ihmisen rooli maailmantaloudessa, Reich toteaa. Kansalliset rajat eivät enää määrää ihmisten taloudellisia kohtaloita. Rutiinituottajien asema on nopeasti huononemassa. Suuryritykset ovat muuttumassa kansainvälisiksi verkostoiksi ja rutiinituottajat kilpailevat suoraan miljoonien muiden maiden rutiinituottajien kanssa. Suurin osa näistä tekee töitä murto-osalla siitä palkasta, johon esimerkiksi Yhdysvalloissa on totuttu. Standardoitu suurtuotanto siirtyy vääjäämättä kohti halpaa ja helposti saatavaa työvoimaa. Tämä merkitsee siirtymistä rikkaista maista kehitysmaihin.

Standardoitu tuotanto ei tarkoita pelkästään perinteistä raskasta tehdasteollisuutta. Rutiininomainen tietojenkäsittely ja tietokoneohjelmien yksinkertainen koodaus ovat yhtä herkkäliikkeisiä. Tämä rutiinityön siirtymien on taivaan lahja kehitysmaiden asukkaille. Samalla he rikastuvat ja kykenevät ostamaan rikkaitten maiden tuotteita. Kaikki hyötyvät massatuotteiden halpenemisesta. Hintana tästä on se, että rikkaitten maiden rutiinituottajat menettävät tulonsa ja työpaikkansa. Rutiinituotannon työpaikat ovat kadonneet nopeimmin perinteisiltä ammattiliittovaltaisilta toimialoilta ja ammattiliittojen jäsenyys on menettänyt kovasti suosiotaan Yhdysvalloissa.

Rutiinituotannon alempien esimiesten ja keskijohdon työpaikat ovat niin ikään katoamassa. Verkostoiksi muuttuvissa yrityksissä ei enää tarvita heidän palveluksiaan. Tietokoneohjattu automaatio lisää rutiinitöiden vähenemistä. Robotteja ja automatiikkaa käyttävien työntekijöiden palkat saattavat olla suuriakin, mutta heitä ei ole monia, Reich toteaa.

Henkilöpalvelujen tuottajat ovat myös vajoamassa. Suurin osa heistä saa minimipalkkaa ja moni on osa-aikatyössä. He ovat suojassa suoralta kansainväliseltä kilpailulta, mutta eivät epäsuoralta. Entiset suurteollisuuden rutiinituottajat kilpailevat heidän kanssaan. Yhdysvalloissa 80-luvun alussa työpaikkansa menettäneistä 2,8 miljoonasta teollisuustyöntekijästä kolmannes sai uuden työpaikan palvelualalta, mutta vähintään 20 prosenttia alemmalla palkalla. Yhä useampia ihmisiä on tulossa henkilöpalvelualoille. Kilpailua lisäävät entisestään lailliset ja laittomat siirtolaiset.

Työvoimaa säästävä tietokoneohjattu automaatio on suurin uhka myös henkilöpalvelujen tuottajille. Pankkiautomaatit, tietokonekassat, myyntiautomaatit, automaattiset autonpesulat, itsepalveluhuoltamot jne. korvaavat ihmiset. Reich *toteaa, että ihmisillä tuntuu olevan loputon tarve saada henkilökohtaista huomiota, joten palvelualalla on tulevaisuutta, mutta kilpailu on ankaraa ja palkat pysyvät alhaisina.

Vanhusten määrä kasvaa jyrkästi tulevaisuudessa ja he tarvitsevat suuren määrän henkilökohtaista huomiota. Ongelmana on kuitenkin se, ettei vanhenevalla suurella ikäluokalla ei ole varaa maksaa näistä palveluista. Valtio on jo käyttänyt heidän maksamansa sosiaaliturvamaksut mm. budjettivajeiden maksamiseen. Suunnattomat hoitokustannukset lankeavat siis monien niiden maksettavaksi, jotka itse saavat tulonsa hoitotyöstä. Syntyy suuri kierto ja nettotuloksena on se, ettei elintaso voi parantua. Minusta tässä suohon vajoaja yrittää nostaa itseään tukasta. Ilman hyvin toimivaa tulonjakoa ei ongelmaa voida tyydyttävästi ratkaista.

Henkilöpalvelujen tulotaso riippuukin siitä minkälainen elintaso on heidän asiakkaillaan. Jos nämä menestyvät hyvin maailmantaloudessa, he pystyvät maksamaan hyvin ostamistaan palveluista. Tämä on Reichin mielestä ainoa todellisuuspohjainen esimerkki toimivasta "hyötyjen valumisesta" (ns. trickle down efekti). Huomauttaisin että tämä ns. Sayn laki on keskeinen 'hyvinvointitalouden' argumentti. Harvoille rikkaille keskittyvät tulot valuvat muille ihmisille kuitenkin vain, jos nämä rikkaat ehtivät ja jaksavat kuluttaa kaikki tulonsa. Toisaalta rikkaitten tuottamien tavaroiden tehokas kysyntä voi syntyä vain, jos tavallisilla ihmisillä on tuloja, joilla he voivat ostaa näitä tavaroita. Hyvin toimiva tulonjako on keskeinen haaste!

Symbolianalyytikkojen asema puolestaan paranee koko ajan, kuten on jo todettu. Huippuanalyytikoilla on, Reichin mielestä, suorastaan vaikeuksia pitää kirjaa tuloistaan. Koskaan aikaisemmin ei laillisilla ansiotuloilla ole saavutettu tällaista vaurautta. Räätälöityjä tuotteita tuottavat ja lisäarvoon tähtäävät yritykset tarvitsevat juuri heidän ideoitaan ja heidän välitystoimiaan. Symbolianalyytikkojen tekemä käsitteellinen työ luo paljon enemmän lisäarvoa, kuin mihin suurtuotanto pystyi. Heitä tarvitaan sekä kehittyneissä maissa että kehitysmaissa. Kehittyvä tietoliikenne ja kuljetustekniikka on luonut heille maailmanlaajuiset markkinat. Reich pitää symbolianalyytikkojen työtä niin mielenkiintoisena ja heidän motivaatiotasoa niin korkeana, ettei sitä tarvitse välttämättä edes stimuloida koko ajan nousevilla palkkioilla. Itse haluaisin myös alleviivata tätä näkökulmaa. Tasaisempi tulonjako voisi ilmeisesti olla varsin mahdollista toteuttaa ilman, että symbolianalyytikkojen motivaatio ja työn tulos siitä kärsisi.

1950- ja 60-lukujen massatuotannossa yritykset, niiden työntekijät ja koko kansakunta olivat samassa veneessä. Työntekijöiden ja johdon palkkojen piti olla jotenkin toisiinsa verrannollisia. Kotimarkkinoihin sidotussa taloudessa ei palkkoja myöskään voinut päästää laskemaan niin alas, että talouden ostovoima ja siihen perustuva tehokas kysyntä olisi vaarantunut. Amerikkalainen yritys tarvitsi olemassaololleen kansallisen oikeutuksen, johon kirjoittamaton yhteiskuntasopimus perustui.

Nyt epäviralliset ehdot ovat häviämässä. Keskijohto on häviämässä kokonaan ja yhteys huippujohtajien ja tuotantotyöntekijöiden välillä on heikkenemässä. Amerikkalainen yritys toimii nyt kansainvälisenä verkkona ja myy tuotteitaan sekä palvelujaan koko maailmaan. Amerikkalaisten työntekijöiden ostovoima merkitsee huomattavasti vähemmän yrityksen taloudelliselle selviytymiselle. Tässä tilanteessa turhista estoista on päästy eroon ja huippujohtajien sekä heidän symbolianalyytikkojensa palkat ovat nousseet ennenkuulumattomiin korkeuksiin, vaikka muut amerikkalaiset saavat entistä vähemmän. Minusta tilanne selvästi muistuttaa matalaan rantaan saapuvaa aaltoa, joka nousee korkeuksiin juuri ennen murtumistaan.

Symbolianalyytikon koulutus

Reich luottaa vapaaseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja sen etumatkaan sekä menestymiseen symbolianalyytikkojen osalta. Parhaat amerikkalaiset koulut ja yliopistot tarjoavat pienelle osalle nuorisoa - enintään 15-20 prosenttia - erinomaiset lähtökohdat. Muuten ei amerikkalainen koulujärjestelmä saa häneltä kovin hyvää arvosanaa.

Symbolianalyyttiseen ajattelutapaan liittyy neljä perustaitoa:

(1)

Kyky ajatella abstrakteja asioita. Kyse ei ole niinkään tiedoista, kun niiden ymmärtämisestä ja tulkinnasta. On kyettävä tunkeutumaan faktojen taakse kysymään miksi. Symbolianalyytikkojen on oltava epäileviä, uteliaita ja luovia.

(2)

Järjestelmäajattelu jossa todellisuus nähdään syiden ja seurausten järjestelmänä. Tarvitaan kykyä nähdä kokonaisuuksia ja ymmärtää elämä prosesseina.

(3)

Menestys edellyttää kokeilun oppimista. Symbolianalyytikot kokeilevat jatkuvasti. Se on usein oppimista yrityksen ja erehdyksen menetelmällä. Se on omaa vastuuta jatkuvasta uuden oppimisesta. Se on myös kykyä intuitiivisiin hyppäyksiin.

(4)

Symbolianalyytikkojen täytyy kyetä tekemään yhteistyötä. Yksilösuoritusten ja kilpailun sijasta painopiste on ryhmäoppimisessa. Hyvin toimiva ryhmä on aina enemmän kuin osiensa summa.

Reich toteaa, että symbolianalyytikot kerääntyvät tiettyihin keskuksiin, joihin keskittyy vähitellen vahvoja analyytikkoryhmiä. Näihin liittyy tärkeä "networking", mikä tarkoittaa järjestelmällistä tapaa tietää koko ajan mitä tärkeää on tapahtumassa. Symbolianalyyttinen alue on aina oma suuri epävirallinen organisaationsa. Tässä tehokkaassa epävirallisessa järjestelmässä lahjat ja kyvyt ohjautuvat jatkuvasti sinne, missä ne tuottavat eniten lisäarvoa, Reich uskoo. Itse panen merkille erityisesti sen, että symbolianalyytikkojen koulutus edellyttää laajaa fakkitietoja täydentävää yleistä kulttuurista kouluttautumista. Heidän on ymmärrettävä elämää ja ihmistä. Tämä antaa toiveita uskoa siihen, että symbolianalyytikot kykenevät myös uusiin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin oivalluksiin ja muutoksiin. Tämä on merkittävä asia, kun muistetaan heidän merkittävä asemansa nyt syntyneessä uudessa maailmassa.

VALTION MERKITYS (OSA IV)

Reich väittää että poliitikot ja asiantuntijat puhuvat edelleen Yhdysvaltojen talouden elvyttämisestä ja käynnistämisestä sekä kilpailukyvyn parantamisesta. Nämä puheet sopisivat vuosisatamme puolenvälin amerikkalaiseen talouteen, mutta eivät enää nykyiseen nopeasti kansainvälistyvään verkostotalouteen. Kohta ei enää ole olemassa amerikkalaisia yrityksiä tai amerikkalaista toimialoja. Enää ei ole olemassa edes erillään kansainvälisestä taloudesta ohjattavia kansantalouksiakaan. Ongelma on asetettava uudella tavalla.

Vähemmän kysytään, mitä tapahtumassa oleva muutos merkitsee ihmisten työlle ja ansioille. Tosiasia on kuitenkin se, että kunkin maan taloudellinen menestys määräytyy siitä, miten hyvin sen kansalaiset elävät ja voidaanko heidän elintasoaan ylläpitää ja parantaa tulevaisuudessa. Reich sisällyttää elintason käsitteeseen myös puhtaan luonnon ja kauniin maiseman sekä yhteiskunnan turvallisuuden.

Kaikenkattava ja kumoamaton kysynnän ja tarjonnan laki ei enää kunnioita valtionrajoja. Yksilön toimeentulo riippuu siitä, minkä arvon maailmantalous antaa hänen taidoilleen ja ajatuksilleen. Tässä symbolianalyytikoilla on johtava asema. Rutiinituottajat ja henkilöpalvelujen tuottajat ovat paljon heikommassa asemassa ja heille voidaan ennustaa kaikkea muuta kuin hyvää. Reich näkee että haasteena on näiden kahden jälkimmäisen ryhmän elintason parantaminen. Ongelman ratkaisu ei ole hänen mielestään mitenkään mahdoton ja ratkaisut ovat tiedossa. Varsinainen haaste on poliittisen tahdon löytäminen.

Yhtenä keinona Reich mainitsee progressiivisen tuloverotuksen. Yhdysvaltojen historia tuntee hyvin tämän keinon. Vuonna 1917 presidentti Woodrow Wilson sai läpi 83 prosentin henkilökohtaisen tuloveron. Vuonna 1935 presidentti Franklin D. Rooseveltin aikana tämä vero oli jälleen 79 prosenttia. Progressiivisuus rapistui sitten vähitellen ja katosi lähes kokonaan 70-luvun lopun ja 80-luvun verotuksen "uudistuksissa" (lainausmerkit Reichin). Verotuksen painopiste siirtyi rikkailta köyhille. Nykyään on rikkaiden tulovero Yhdysvalloissa alhaisempi kuin missään muussa teollisuusmaassa. Jyrkempi progressio ei ole mikään ihmelääke, mutta se parantaisi kehitystä, Reich arvelee.

Toinen tapa vähentää yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta on varata kaikille lahjakkaille ihmisille mahdollisuus tulla symbolianalyytikoiksi. Reich katsoo että periaatteessa kaikki amerikkalaiset rutiinityöntekijät voisivat ryhtyä symbolianalyytikoiksi ja antaa entisten työpaikkojen mennä kehitysmaihin. Symbolianalyytikkojen kysyntä kasvaa maailmalla riittävästi. Käytännössä tämä on kuitenkin ylivoimainen tehtävä esimerkiksi koulutusta ja oppimista ajatellen.

Kolmas tapa on kehittää tuotantotyöntekijöiden ja myös henkilöpalvelujen työnkuvaa varustamalla heidät tietokoneilla ja antamalla heille suuremman vaikutusvallan ja vastuun. Näin tapahtuukin, mutta kaikkialla muualla maailmassa on menossa sama kehitys. Kilpailu on tässäkin äärimmäisen ankaraa ja työvoimaa on tarjolla tähänkin murto-osalla amerikkalaisten minimipalkasta.

Neljäntenä Reich mainitsee pitkäaikaisköyhien ongelman. Heiltä puuttuvat monet perusedellytykset itsenäiseen ja tuottavaan toimintaan yhteisön jäseninä. Heihin voidaan kohdistaa ammattikoulutusohjelmia ja yksinhuoltajaäideille voidaan järjestää ilmainen päivähoito. Köyhien lapsille voidaan antaa erityistä koulutusta. Monilla yhteiskunnan vähäosaisilla on näin yhtäläinen mahdollisuus tuottavaan elämään.

Tärkeä kysymys on se, mistä varat saadaan yhteiskunnalliseen uudistustyöhön. Reichin mielestä tämä taakka pitää kohdistaa siihen ryhmään, jonka tulot ovat nousseet. Siis symbolianalyytikoille, jotka saavat noin puolet kansantulosta. Mutta kuinka paljon hyväosaiset haluavat tätä taakkaa kantaa? Amerikkalaiset ovat etääntymässä toisistaan ja Tocquevillen vuonna 1831 havaitsema amerikkalainen valistunut oman edun tavoittelu sekä keskinäinen taloudellinen riippuvuuden tunne ovat katoamassa. Ilman hyväosaisimman viidenneksen tukea on lähes mahdotonta koota tarvittavat taloudelliset resurssit.

Julkisten investointien taantuminen

Reich toteaa että symbolianalyytikot ovat irrottautumassa muusta kansasta. Heidän uudet kansainväliset hyvinvoinnin lähteensä ovat saaneet tämän aikaan. Heillä on aivan uusi käsitys tehtävästään ja vastuustaan yhteiskunnassa. Yksi konkreettinen ilmaus tästä irtaantumisesta on symbolianalyytikkojen vähenevä ja matalapalkkaisten amerikkalaisten kasvava verotaakka ja siihen lisättävät sosiaaliturvamaksut, liikevaihtovero, erilaiset käyttäjämaksut jne. Samalla valtio on vähentänyt rahoitustaan ohjelmille, joilla parannettaisiin vähäosaisen neljän viidesosan tuottavuutta ja osaamista sekä heidän pääsyään työmarkkinoille. Keski- ja matalapalkkaisten reaaliansiot ovat laskeneet tasaisesti. Reich odottaa heidän verokapinointiaan.

Sotien jälkeiselle ajalle tyypilliset valtion investoinnit kouluihin, ammattikoulutukseen, liikennejärjestelmään ja muihin julkisiin palveluihin nähtiin koko kansakuntaa tervehdyttävinä toimenpiteinä. Nyt on ajattelutapa muuttunut. Esimerkkinä Reich mainitsee sortuvat sillat ja murenevat valtatiet. Valtion vetäytyminen on tapahtunut nopeasti. Myös koulutukseen kohdistetut investoinnit ovat vähentyneet ja Yhdysvallat sijoittuvat kansainvälisessä vertailussa huonosti. Silti julkisen koulutukseen kohdistuvat vaatimukset ovat koko ajan lisääntyneet.

Virallinen selitys siihen, ettei infrastruktuuriin, koulutukseen ym. liikene varoja on rahojen puute. Kuitenkin aseteknologiaan liikenee suunnattomia summia. Vuonna 1989 amerikkalaisten kulutusmenot olivat noin 3 500 miljardia dollaria. Köyhempi neljä viidennestä sai siitä noin 1750 miljardia. Rikkaalla viidenneksellä, symbolianalyytikoilla, olisi näin varaa maksaa veroja, mutta verotaakka on siirtynyt köyhille. Jos veroasteikko olisi sama kuin vuonna 1977, olisivat symbolianalyytikot joutuneet maksamaan vuonna 1989 veroja 93 miljardia dollaria enemmän. Vuosien 1990 ja 2000 välillä kertyisi näin yli 1000 miljardia enemmän verotuloja. Jos summaan lisättäisiin asejärjestelmistä säästettävissä olevat varat valtiolla olisi käytettävissään 2000 miljardia dollaria *enemmän esimerkiksi yhteiskunnallisiin investointeihin. Verotuksen kiristäminen nähdään kuitenkin uhkana rikkaiden säästämiselle ja siten investoinneille.

Mitä iloa on jälkeenjääneisyydestä

Reich käy kiukkuisesti vanhaa uskonkappaletta vastaan, joka väittää, että varakkaitten veroja on alennettava ja valtion menoja on leikattava sekä budjettivajetta pienennettävä. Tämä käsitys perustuu siihen harhaluuloon, että kaikki julkinen varainkäyttö on pelkkää kulutusta. Kuitenkin julkinen sektori investoi yhteiskunnan infrastruktuuriin ja koulutukseen, joiden varassa kansakunnan menestys paljolti lepää. Rikkaiden yksityistä säästämistä on kannustettava verohelpotuksilla, jotta syntyy pääomia ja näin edellytyksiä tuotannollisille investoinneille. Jälkimmäinen käsitys piti jossain määrin paikkaansa suljettujen pääomamarkkinoiden aikana. Nyt kuitenkin pääomat siirtyvät vapaasti yli valtionrajojen ja pääoman hinta on vakiintumassa samalle tasolle kautta maailman.

Tässä uudessa kansainvälistyvän talouden tilanteessa varakkaiden amerikkalaisten säästöt eivät enää perinteisen talousteorian edellyttämällä tavalla "tihku alas" (trickle down) amerikkalaisille yrityksille ja edelleen koko Yhdysvaltain väestölle. Nyt ne "tihkuvat ulos" maailmalle sinne missä on parhaat investointimahdollisuudet.

Julkiset investoinnit infrastruktuuriin ja koulutukseen ovat nyt tärkeä tekijä, jolla houkutellaan kansainvälistä pääomaa maahan. Reich kutsuu tätä kansantaloudellisen nationalismin uudeksi logiikaksi. Hyvin koulutetut työntekijät ja nykyaikainen infrastruktuuri houkuttelevat maahan kansainvälisiä yritysverkkoja. Nämä tarjoavat hyviä työpaikkoja, joissa työntekijät saavat lisäkoulutusta ja kokemusta. Koulutetut ja kokeneet kansalaiset tuottavat enemmän lisäarvoa maailmantalouteen ja saavat tästä yhä suurempia korvauksia. Vaihtoehtona tälle on maa ilman modernia infrastruktuuria ja koulutettua työvoimaa. Ulkomaalaiset investoijat voidaan houkutella tällöin maahan vain alhaisilla palkoilla ja veroilla. Tässä tilanteessa maan kyky investoida koulutukseen ja infrastruktuuriin heikkenee edelleen ja kierre alaspäin on käsillä. Reich kysyy kumman em. vaihtoehdoista Yhdysvallat on nyt valitsemassa? Hän näkee politiikan vastuullisena tästä valinnasta.

Oikea näkemys valtiontaloudesta maailmantalouden osa-alueena on vetää selkeä raja investointien ja kulutuksen välille. Kyse on siitä, mikä osa tulosta käytetään tulevan hyvinvoinnin rakentamiseen ja mikä nykyhetken tarpeiden tyydytykseen. Voidaan hyvin velkaantua ulkomaille, jos velka käytetään tuotannollisiin, infrastruktuuria kehittäviin ja koulutuksen parantamiseen tähtääviin investointeihin. Tämä on paljon hyödyllisempää kuin budjetin pitäminen tasapainossa investointeja lykkäämällä tai leikkaamalla. Velka on ongelma vain silloin, jos se käytetään kulutukseen. Reich katsoo että juuri näin meneteltiin Yhdysvalloissa 1980-luvulla. Näin menetteli erityisesti maan varakkain viidennes.

Tärkeää on todeta että henkisen pääoman tuotto suhteessa rahapääoman tuottoon on koko ajan kasvamassa. Maan kansalaisten elintaso riippuu myös heidän kyvystään hallita kokonaiskulutustaan ja investointejaan. Reich kuitenkin toteaa, että amerikkalaiset päättäjät ovat valinneet strategiakseen juuri päinvastaisen. He pyrkivät leikkaamaan julkisia investointeja ja sallivat varakkaiden pitää yhä suuremman osan tuloistaan. Tälle sitkeälle vääristymälle hän näkee kaksi mahdollista selitystä. Toinen vähemmän kyyninen selitys on yksinkertaisesti päättäjien ymmärtämättömyys. Toiseen vähemmän mairittelevaan selitykseen hän palaa seuraavassa luvussa.

Uusi yhteisö

Reich toteaa että symbolianalyytikot ovat irtautumassa tavallisesta kansasta. He kyllä kantavat kansalaisvastuunsa, mutta tämä vastuu kohdistuu vain niihin ihmisiin, joilla on samansuuruiset tulot kuin heillä itsellään. He eivät ole valmiit jakamaan tulojaan vähäosaisempien kesken.

Symbolianalyytikot sijoittuvat omiin saarekkeihinsa kaupungeissa, tai omiin asumalähiöihin taikka maaseudulle perustettuihin etälähiöihin. Näitä suojelee yksityinen poliisikunta, johon kuuluu univormupukuisia vartioita ja siviilipukuisia etsiviä. Vuonna 1990 yksityiset vartijat muodostivat 2,6 prosenttia Yhdysvaltojen työvoimasta, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 1970 ja enemmän kuin virallisten poliisien määrä maassa. Vartiointiala on eräs nopeimmin kasvava toimiala Yhdysvalloissa. Vastaavasti julkisella sektorilla kasvaa vanginvartioiden työ. Vankimäärä on kaksinkertaistunut vuosien 1960-1980 välillä ja uudestaan vuosien 1980-1990 välillä ja sen ennustetaan kaksinkertaistuvan jälleen vuosien 1990-1995 välillä. Symbolianalyytikot irrottautuvat myös koulujärjestelmän osalta tavallisesta kansasta yksityisiin kouluihinsa.

Ajatus "naapuristosta" on aina vedonnut amerikkalaisiin. Reich siteeraa Ronald Reagania, joka sanoi paikallisyhteisöä, jossa naapurit auttavat toisiaan ja kasvattavat lapsiaan, Amerikan peruskallioksi. Siinä syntyvät amerikkalaiset arvot. Ongelmana on vain nyt se, etteivät amerikkalaiset enää elä perinteisessä yhteisessä naapuristossa, Reich toteaa. Henkiinherätetty naapuriston merkityksen korostus antaa nyt oikeutuksen symbolianalyytikkojen taloudellisille saarekkeille. Avokätisyys ja solidaarisuus kohdistuvat nyt samatuloisiin, eikä kellään ole aihetta huonoon omaantuntoon. Symbolianalyytikot käyttävät kyllä paljon resursseja ja näkevät vaivaa yhteisönsä auttamiseen, mutta he haluavat tehdä tämän vapaaehtoisesti omassa piirissään eikä maksamalla veroja.

Mikään muu kansa ei onnittele itseään innokkaammin hyväntekeväisyydestä kuin amerikkalaiset. Toiminta on vilpitöntä ja ihailtavaa. Tämä hyväntekeväisyys kuitenkin vain harvoin kohdistuu todella köyhiin ihmisiin, Reich toteaa. Suurin osa rikkaiden lahjoituksista menee paikkoihin, joissa varakkaita ihmisiä viihdytetään, inspiroidaan, parannetaan tai koulutetaan. Sama koskee yritysten hyväntekeväisyyttä.

Irtaantumisen politiikka

Reich toteaa että symbolianalyytikkojen irtaantuminen muista amerikkalaista on tapahtunut rauhallisesti ja hiljaisesti. Epävarman taloudellisen tulevaisuuden uhkaama neljä viidesosaa ei ole noussut äänekkäästi vastustamaan eriarvoisuuden lisääntymistä tulojen, työolosuhteiden, verotuksen, koulutuksen, vapaa-ajan palvelujen, turvallisuuden ja julkisten palvelujen kohdalla. Tämä hiljainen hyväksyntä kaipaa selitystä.

Aikaisemmin harjoitettu protektionismi olisi voinut suojata amerikkalaisia työntekijöitä, mutta siitä on luovuttu ja nyt ei enää kukaan ilmoittaudu sen kannattajaksi. Syynä on se, että yritykset ovat muuttuneet kansainvälisiksi verkoiksi, joilla vapaa liikkuminen yli rajojen on välttämättömyys. Järjestäytynyt työvoima jäi yksin puhumaan kauppasuojan puolesta, mutta heidän vaikutusvaltansa väheni rutiinityöntekijöiden määrän vähetessä. Yritysten Washingtonin lobbaajien suuret ja kovaääniset vaatimukset Yhdysvaltojen kilpailukyvyn suojaamisesta ovat Reichin mielestä pelkkää teatteria.

Symbolianalyytikot pyrkivät ostamaan henkilöpalvelunsa mahdollisimman halvalla ja myös kansainvälisiltä markkinoilta. Tämä hiertää heidän ja kotimaisten henkilöpalvelujen tuottajien välejä. Henkilöpalveluja ei tosin suuressa määrin voida suoraa korvata ulkomaisella tarjonnalla, mutta kylläkin palvelujen automatisoinnilla. Työvoimapula saattaa tilapäisesti nostaa henkilöpalvelujen palkkoja. Osa-aikaisessa työsuhteessa työskentelevät ja eläkeläisten sekä koululaisten muodostama jäännöstyövoima reagoi kuitenkin lisääntyneeseen kysyntään ja nouseviin palkkoihin, joten todellista työvoimapulaa ei ole odotettavissa. Työvoiman tarjontaa voidaan myös laadullisesti lisätä koulutuksella. Halvempi vaihtoehto on kuitenkin siirtolaisuus. Monilla siirtolaisilla on jo koulutus ja he ovat valmiit työskentelemään halvalla. Reich toteaa että konservatiivit suosivat tämän takia lisääntyvää siirtolaisuutta. Symbolianalyytikkojen kannalta katsoen siirtolaisuus on positiivinen ilmiö ja säästää heidän rahojaan. Henkilöpalvelujen tuottajien kannalta asia on tietenkin toisin päin.

Amerikkalaisten on vaikea ymmärtää muuttunutta maailmataloutta. He uskovat edelleen että kaikkien on yhdessä varmistettava amerikkalaisen talouden elinvoima. Amerikkalaisten sijoittajien on saavat riittävästi tuottoja pysyäkseen motivoituina. Lisäksi uskotaan, ettei valtiovallalla nyt ole varaa käytettäväksi teihin, siltoihin, puhtaaseen veteen, köyhien terveydenhuoltoon, koulutukseen jne. Amerikkalaisiin vetoaa ajatus siitä, että kukin saa ansionsa mukaa. Rikkaat ovat ansainneet rikkautensa ja heidän omaisuuteensa puuttuminen olisi epäoikeudenmukaista. Taustalla on periamerikkalainen toive siitä, että kuka tahansa voi rikastua työllä, sisulla ja sydämellä.

Yksi selitys vähäosaisen neljän viidesosan nöyryydelle on usko siihen, ettei poliittinen osallistuminen kannata. He käyttävät äänioikeutta erittäin laiskasti. Kansallisten vaalien äänestysprosentti on alle viidenkymmenen. Muistan lisäksi lukeneeni että äänioikeutetuiksi kirjoittautuneitakin on hämmästyttävän vähän koko kansasta. Näkemys politiikan hyödyttömyydestä on siten itseään toteuttava ennuste ja köyhä neljä viidesosa on ajautunut poliittiseen noidankehään jolle on ominaista kyynisyys ja passiivisuus.

Yleisesti katsotaan, että poliitikot ovat vain hyväosaisten asialla. Vaalien kalliit rahoitusmenot sitovat puolueet rahoittajiin. Tämä hillitsee ongelmien avointa käsittelyä. Jos köyhemmät amerikkalaiset olisivat aktiivisempia, he kyllä voisivat peitota symbolianalyytikkojen rahallisen vallan. Maailmantalous on kuitenkin vienyt järjestäytyneen työväen voiman, eikä ole näkyvissä mitään helppoa tapaa saada tämä palautettua.

Kuka on "me"?

Tämä on Reichin kirjan keskeisin kysymys. Hän kysyy, mikä on valtion tehtävä uudessa kansainvälisessä taloudessa? Ja hän vastaa, ettei se ole valtion lippua kantavien yritysten kannattavuuden parantaminen tai sen kansalaisten maailmanlaajuisten omistusten kasvattaminen. Se on kansalaisten elintason parantaminen kasvattamalla lisäarvoa, jonka kansalaiset voivat tarjota maailmantalouteen. Olennaista ei ole se, mitä me omistamme, vaan se mitä me teemme. Kun menestyvä osa kansalaisista tuottaa merkittävästi lisäarvoa, on heidän jaettava varallisuuttaan ja investoitava köyhimmän neljän viidenneksen hyväksi.

Reich varottaa olettamasta, että nykyinen kehitys jatkuu samanlaisena tulevaisuuteen ja symbolianalyytikot rikastuvat jatkuvasti rutiinituottajien sekä henkilöpalvelujen tuottajien köyhtyessä. Historia etenee harvoin näin suoraviivaisesti. Tällaiset trendiennusteet epäonnistuvat. Odottamatomat tapahtumat tulevat todennäköisesti muuttamaan kehityksen kulkua. Ensinnäkään symbolianalyytikot eivät todennäköisesti pysty suojaamaan itseään syrjäytyneen ja epätoivoisen väestön valtaosan ryöstelyltä. Vartija-armeijoiden, hälytysjärjestelmien ja vankiloiden teho ei tähän riitä. Reich näkee myös mahdollisena, että symbolianalyytikot päättävät, että heillä on vastuu maanmiestensä hyvinvoinnin parantamisesta riippumatta siitä, saavatko he itse henkilökohtaista hyötyä. Uuden kansalliseen lojaalisuuteen perustuvan patriotismin synty voi olla mahdollista. Tämä on minustakin eräs mahdollisuus.

Reich palauttaa taas mieliin Tocquevillen oikein ymmärretyn oman edun periaatteen. Kaikki hyötyvät keskinäisen taloudellisen riippuvuuden verkostosta. Me elämme samassa yhteiskunnassa. Me tunnemme lojaalisuutta omalle kaupungille, maakunnalle ja maalle. 1950- ja 60- lukujen kehitys ja vauraan keskiluokan synty on esimerkkinä tästä. Nyt käynnissä oleva kehitys on tosin heikentänyt tätä yhteenkuuluvuutta ja kyse onkin siitä, ovatko kansalaistottumukset ja kansalaisvastuu riittävän vahvoja pitämään kurissa uuden kansainvälisen talouden hajottavat voimat. Me olemme joka tapauksessa kansalaisia ja elämme samassa yhteiskunnassa, Reich toteaa.

Sosiaalisten ja poliittisten siteiden pitävyyden ongelma koskee kaikkia maita. Yhteiskunnissa, joissa kansalliset sitoumukset ovat voimakkaita, ratkaisu painottuu sosiaaliseen suuntaan ja "olemme kaikki samassa veneessä" -nationalismi pääsee voitolle. Kyse ei ole pelkästään valistuneen oman edun ajatuksesta, vaan myös syvään juurtuneesta yhteisestä perinnöstä ja kansallisesta kohtalosta. *Reich mainitsee tästä esimerkkeinä japanilaiset, ruotsalaiset, itävaltalaiset, sveitsiläiset ja saksalaiset. Voisin kysyä, kuuluisivatko suomalaiset samaan joukkoon?

Reich muistuttaa, että nationalismi voi olla myös vaarallinen kiihkoisänmaallisuudeksi tulkittuna. Historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä "nollasummanationalismista", joka väittää että jokaisen kansallisen voiton ehtona on toisen kansakunnan tappio. Laajempi kansainvälinen näkökulma on erityisen tärkeää, kun muistetaan kansainvälinen eriarvoisuus ja syrjäytyneiden maiden vajoaminen toivottomaan köyhyyteen. Laaja kansainvälinen haaste liittyy myös koko ihmiskuntaa uhkaavien ympäristöongelmien torjuntaan. Itse lisäisin tähän että maapallon kasvava väestö ja rajalliset resurssit luovat ennen pitkää "nollasumma" -tilanteen ja kansainvälinen solidaarisuus saattaa muuttua todella vaativaksi haasteeksi. Sitä voisi luonnehtia metaforisesti vaatimukseksi tyytyä "jokapäiväiseen leipään.

Voimmeko odottaa, että asioita kansainvälisesti tarkasteleva kosmopoliitti, systeemianalyytikko, olisi valmis vastustamaan nollasummaratkaisuja ja toimimaan vastuullisesti. Olisiko hän valmis jakamaan hyvinvointiaan vähäosaisempien kanssa myös kansainvälisesti. Reich toteaa että oikeudentaju ja anteliaisuus ovat opittuja asioita. Ne perustuvat vallitsevaan kulttuuriin ja sen eettiseen motivaatioon. Suuret sosiaaliset liikkeet ovat saaneet alkunsa paikallisesta toiminnasta, jossa lähimmäisyys voidaan kokea aidosti. On myös todettava, että kansainvälisellä tasolla ratkaisemattomilta tuntuvat maailmanlaajuiset ongelmat saattavat näyttää ratkaistavilta pienemmissä paikallisissa yhteisöissä.

Onko meidän valittava nollasummanationalismin ja tunteettoman kansainvälisen ajattelun välillä, Reich kysyy. Ovatko nämä ainoat vaihtoehdot? Meillä on myös kolmas vaihtoehto: positiivinen taloudellinen nationalismi. Tässä kunkin maan kansalaiset kantavat suurimman vastuun maanmiestensä kykyjen kehittämisestä, jotta nämä voivat elää täyden tuottavan elämän. Samalla kansalaiset kuitenkin työskentelevät yhteistyössä myös muiden maiden kansalaisten kanssa. Näin varmistetaan se, ettei omia kansallisia parannuksia tehdä toisten kustannuksella. Korkein päämäärä on parantaa koko maailman hyvinvointia.

Elämme historiallisesti poikkeuksellista kautta. Kaksi vuosisataa vanha kansallisvaltio ei ole enää samanlainen ja sen sisäisten riippuvuuksien ja ulkoisen uhan luoma nationalismi on häviämässä kansainvälisyvässä ja verkostoituvassa maailmassa. Nyt on määriteltävä uudelleen, keitä yhteiskunnan jäsenet ovat ja miksi he ovat liittyneet yhteen sekä mitä he ovat velkaa toisilleen ja muille maapallon asukkaille. Valinta on meidän, Reich toteaa. Halutessamme voimme todeta, että keskinäiset kansalaisvelvollisuutemme ovat tärkeämpiä kuin taloudelliset hyödyt. Me voimme halutessamme elää tämän periaatteen mukaan.

Loppulause

Reich on päivännyt kirjansa marraskuussa 1990, mutta sen loppulause on päivätty vasta lokakuussa 1991. Loppulauseen otsikkona on "Kansallinen identiteetti Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisessä maailmassa".

Reich näkee että kommunismin uhan poistuminen muodostaa vakavan haasteen Yhdysvalloille. Nyt sillä on mahdollisuus ohjata ylisuuriksi paisuneet sotilasmenonsa kansakunnan omiin tarpeisiin ja välttää näin historian kertoman monien suurvaltojen kohtalon. Kysymys on kuitenkin siitä, ovatko amerikkalaiset halukkaita ohjaamaan nämä varat uusiin kansallisiin kohteisiin, vai panevatko he rahat omiin taskuihinsa. Yhteiskunnan muodostavat ihmiset ovat valmiit uhraamaan yhteisen hyvän edestä vain, jos he tuntevat kuuluvansa tähän yhteiskuntaan. Löytyykö amerikkalaisilta tällaista tahtoa?

Taistelu neuvostokommunismia vastaa on määrittänyt Amerikan paljolti samalla tavalla kuin pimeys määrittää valon. Kaikki on näyttänyt myyttiseltä hyvän ja pahan väliseltä taistelulta, joka vei kaiken energiamme ja tahtomme, Reich toteaa. Tämä myyttinen suhtautuminen on ollut amerikkalaisille tyypillistä koko Yhdysvaltojen historian ajan. He ovat yhä uudelleen nähneet olevansa Jumalan siunaama valittu kansa. Tämä on paljolti määrittänyt amerikkalaisen kansallisen identiteetin. Kylmä sota koettiin nyt koko ihmiskunnan koetinkivenä, jossa Yhdysvallat oli ihmiskunnan parhaana toivona. Amerikkalainen yhteiskunta oli koko ajan etulinjassa ja tästä syntyi sen moraalinen oikeutus.

Kylmä sota määritti paljolti amerikkalaista kansallista keskustelua ja sen ihanteet olivat jatkuvasti suurennuslasin alla. Amerikkalaista yhteiskuntaa kehitettiin maailmalla leviävän kommunismin kohtaamista silmälläpitäen. Maailman tehokkaimman armeijan luomisen lisäksi Reich mainitsee maan kattavan valtatiejärjestelmän rakentamisen, koulutuksen kehittämisen, huolen terveydenhoidosta, kirjastoista, puistoista, suurkaupunkien slummeista jne.

Nyt Neuvostoliiton uhka on kadonnut ja tämä uhkaa kansallista identiteettiämme, Reich toteaa. Ilman ulkoista uhkaa meillä ei ehkä ole riittävää yhteistä tahtoa maan jälleenrakentamiseksi kylmän sodan jäljiltä. Nyt ovat kansakuntaa hajottavat voimat lisääntyneet. Maailmantalous liittää kansalaisia muiden maiden kansalaisiin vähintään yhtä vahvoin sitein kuin kotimaassa. Hyvin koulutetut systeemianalyytikot menestyvät ja rutiinityöntekijät köyhtyvät. Ollaan siirtymässä monikulttuuriseen ja kansainvälistyvään yhteiskuntaan jossa yhden kulttuurin hallitsema amerikkalaisuus on väistymässä. Reich jopa näkee, että Amerikka voi yksinkertaisesti räjähtää koko maailmaa kuvaavaksi mikrokosmokseksi, jossa on maailman rikkaimpia ja köyhimpiä ihmisiä, useita eri kieliä, monia liittoutumia ja lukuisia eri ihanteita. Yhteinen identiteetti katoaa eikä kansallisia päämääriä enää ole.

Tässä kuvassa on jotain tavattoman surullista. Se tarkoittaa "amerikkalaisen kokeilun" loppua, jonka tavoitteena oli moniarvoinen, yksilönvapauteen ja oikeudentuntoon perustuva yhteiskunta. Tämä ei ole Reichin mielestä kuitenkaan pelkästään synkkä kuva. Jotkut liberaalit voivat pitää sitä jopa miellyttävänä. Mitään kansallisen yhtenäisyyden tunnetta ei kuitenkaan ole ja amerikkalaiset jakautuvat pienryhmiin tulotason, samojen arvojen ja *kiinnostuksen kohteiden sekä samojen etnisten tunnusmerkkien perusteella. Mielestäni Reich ehkä liiaksi korostaa tässä monikulttuurisuuden hajottavia puolia. Ei se välttämättä johda yhteenkuuluvuuden häviämiseen, se voi olla myös rikkautta. Reich toteaakin, että Yhdysvaltojen kansalaiset voivat myös osallistua koko ihmiskunnan suurten ongelmien hoitamiseen.

Reich näkee eräänä vaihtoehtona uuden vihollisen löytämisen, joka yhdistäisi kansakunnan. Hän mainitsee Japanin eräänä mahdollisuutena. Tämä voisi toimia tekosyynä suunnata kaikki nyt vapautuneet resurssit amerikkalaisten terveydenhuoltoon, ravitsemukseen, koulutukseen sekä infrastruktuuriin. Reich kuitenkin varottaa, että tällainen taloussota voi olla yhtä tuhlaava ja tuhoisa kuin kylmä sota Neuvostoliiton kanssa oli. Seurauksena voisi olla sekä amerikkalaisten että japanilaisten köyhtyminen.

Reich päättää kirjansa keskeiseen kysymykseen: Pystymmekö löytämään uudelleen identiteettimme ja yhteisen vastuumme luomatta uutta vihollista. Vastaus on kaikkea muuta kuin selvä.

OMA ARVIOINTINI

Arvioin lopuksi lyhyesti Reichin kirjaa tulevaisuudentutkijan näkökulmasta. Tulevaisuudentutkimuksen horisontti ulottuu aina rakennemuutoksiin asti ja niiden taakse. Tällaista tulevaisuutta ei voi ennustaa, se on aina ihmisen tahtoa koskeva haaste. Tämän päivän toiminnan vastuut syntyvät aina tulevaisuuden tahtoa koskevista haasteista.

Reich näkee ansiokkaasti nykyisen käynnissä olevan kansainvälistymiskehityksen taakse ja kysyy kuka pitää "meistä", kansalaisista ja ihmisistä huolen? Hän ei kuitenkaan vastaa kysymykseensä. Jeremy Rifkinin kirjassa "The End of Work", joka ilmestyi lähes viisi vuotta myöhemmin, nähdään jo selkeämmin tietokoneohjatun automaation aiheuttama rakenteellinen ja pysyvä massatyöttömyys. Rifkin myös esittelee tulevaisuuden suunnitelman, ns. kolmannen yhteiskuntasektorin ja sen voittoa tavoittelemattoman sosiaalitalouden. Meillä tästä puhutaan kansalaisyhteiskunta -nimikkeellä.

Kansalaisyhteiskunta ei tietenkään ole mikään itsestään selvä skenaario, se on enemmänkin eräs mahdollinen tulevaisuuden prosessi. Sen rakentaminen on kuitenkin aloitettava välittömästi - tulevaisuus tehdään vain tänään. Lisääntyvä yhteiskunnallinen levottomuus ja tehokkaan kysynnän puuttuminen voivat pakottaa kansainvälisen verkostotalouden uuteen tulonjakoon, joka tekee kansalaisyhteiskunnan mahdolliseksi. Matti Wuori puhuukin verkostoituvasta ja globaalisti tietoisesta kansalaisyhteiskunnasta, joka voi kysynnällään ohjata kasvotonta markkinataloutta.

Tällainen kansalaisyhteiskuntaverkosto muodostuu itsenäisten ja vapaiden kansalaisten muodostamista ihmisen mittakaavaisista solmuista. Reich puolestaan puhuu uudelleen arvioidusta valtion roolista ja sen välttämättömyydestä. Itse ajattelen että tiedostavien kansalaisten ja symbolianalyytikkojen sekä uudistetun valtion yhteenliittymä voi luoda välttämättömän vastapainon karkumatkalle livistäneelle markkinataloudelle. Näistä asioista pitäisi nyt puhua ja ryhtyä myös sanoista tekoihin. Edessämme on toimivaa luontosuhdetta ja yhteiskunnallisia suhteita koskeva kestävän kehityksen haaste.

alkuun

Nils Halla

Shell-skenaariot

Royal Dutch Shell/Shell Group on yksi maailman suurimpia yhtiöitä ja maailman tuottoisin öljy-yhtiö. Nykyinen asema ei varmastikaan ole tullut sattumalta, sillä Shell-yhtymää pidetään laajalti strategisen suunnittelun harjoittamisen malliesimerkkinä.

Globaalisti ja keskeisellä energia-alalla toimivan yrityksen on tietenkin tarkasteltava toimintaympäristöään kattavasti ja sillä on oltava näkemystä kehityksen suunnista pitkälle tulevaisuuteen. Shell onkin ollut jo vuosia tunnettu skenaarioistaan, joissa on sivuttu maailman kehitysnäkymiä talouden ja energian kysynnän ohella myös sosiaalisten, teknologisten ja ympäristökysymysten kannalta.

Esimerkiksi runsas vuosi sitten esitellyssä skenaariossa Shell arvioi, että vaihtoehtoiset energialähteet, kuten aurinko- ja tuulienergia, vesivoima, bioenergia (biomassan polttaminen) sekä joku uusi energialähde (fuusioydinenergia?) tulevat olemaan merkittävä osa energiahuoltoa paljon aikaisemmin kuin on yleisesti otaksuttu. Skenaariossa arvioidaan, että vuoden 2030 jälkeen fossiilienergian osuus alkaa vähetä, koska on olemassa halvempia vaihtoehtoisia energialähteitä. Jo vuonna 2020 monet vaihtoehtoiset 'polttoaineet' ovat samanhintaisia kuin fossiilienergia.

Shellin 'vakaan kasvun' ('Sustained Growth') skenaariossa uusiutuvien polttoaineiden osuus olisi vuonna 2000 15% ja vuonna 2065 jo 65%. Esimerkiksi WEC (Maailman energianeuvosto) arvioi, että uusiutuvien energialähteiden osuus olisi vuonna 2020 3-10%, kun Shell arvioi osuuden olevan 25%. Toisessa skenaariossa (nimeltään 'Dematerialization') arvioidaan energiankulutuksen kasvun olevan edellistä maltillisempaa, n. 1%/v. Syynä tähän ovat korkeammat verot ja joidenkin uusien tekniikoiden mahdollistama energiansäästö. Tämä vähentää kalliimman fossiilienergian kysyntää ja antaa lisävauhtia uusiutuville energiamuodoille (mm. polttokennotekniikka kehittyy nopeasti).

(Äskettäin oli The Atlantic Monthly-lehdessä laaja kirjoitus (Joseph J. Romm - Charles B. Curtis: Mideast Oil Forever?), jossa oltiin huolestuneita Yhdysvaltojen suuresta riippuvuudesta epävakaan Persianlahden alueen öljystä ja siitä, että kongressi on vähentämässä jyrkästi uusien energialähteiden tutkimus- ja kehittämisrahoitusta. USAhan on tähän saakka ollut johtava uusien energiateknologioiden kehittäjä. Tämä asema nähdään nyt uhattuna ja lisäksi menetetään mahdollisesti satoja tuhansia potentiaalisia työpaikkoja.)

Shell tulee siihen johtopäätökseen, että kasvihuoneilmiöllä on paljon vähäisempi merkitys uusiutuvien energialähteiden lisääntyvän käytön takia. Shellin mielestä hiilidioksidi-ongelmaa ei pidä ratkoa rasittamalla energia-alaa lisäveroilla, koska tämä mm. vähentäisi mahdollisuuksia kehitellä uusia ei-fossiilisia energilähteitä. Kaikkiaan Shell odottaan fossiilienergian kysynnän kasvavan vakaasti vielä kolmisenkymmentä vuotta ja ilmeisesti arvioi, että fossiilienergian tarjonnassa ei ole tänä aikana erityisiä ongelmia. *Fossiilienergian hintaankaan ei ilmeisesti odoteta mitään suuria muutoksia ensi vuosisadan alkupuoliskolla. (Lähde: Francis E. Winterin käännös NCR Handelsbladissa (Hollantilainen lehti) ilmestyneestä artikkelista 'Shell: Rapid Introduction of Alternative Energy', 25.1.1995)

Uusimmat skenaariot

Kesäkuun alussa oli Suomen Shellin pääkonttorissa tilaisuus, jossa Roger Rainbow (Vice-President, Global Business Environment, Shell International Limited) esitteli kahta uutta Shell-skenaariota. Näissä skenaarioissa kuvaillaan toimintaympäristön yleistä muuttumista, eikä niinkään keskitytä suoraan energiakysymyksiin.

Esillä oli kaksi Shellin globaalia skenaariota vuosille 1995 - 2020. Shellin kaltaisessa varsin itsenäisten yritysten muodostamassa ryhmittymässä skenaarioiden katsotaan luovan yhteistä näkemystä ja auttavan ylläpitämään ryhmittymän yhteenkuuluvuutta.

Skenaarioiden tekijät katsovat tulevaisuutta leimaavan 'liberalisation, globalisation and technology'. Voimakas kilpailu ja suuret muutokset tekevät tulevan toimintaympäristön yrityksille hyvin haasteelliseksi. Erityisesti informaatiotekniikan merkitystä korostetaan. 1990-luvulla on opittu, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua näihin haasteisiin (TINA=There Is No Alternative). Olennaista on myös, että 'Business as Usual' -lähestymistapa ei ole realistinen eli menneisyydestä periytyvien trendien varaan ei voi enää rakentaa toimintaansa. Vaikka ihmisten ja yritysten kokema epävarmuus lisääntyy ja etenkin yksittäinen kansalainen voi kokea mahdollisuutensa itse vaikuttaa tulevaisuuteensa vähäiseksi, taloudellinen kasvu näyttäisi kuitenkin jatkuvan pitkälläkin aikavälillä.

'Busines As Usual' lähestymistapa erityisesti ei toimi, kun arvioidaan tilannetta 1) Euroopan hyvinvointivaltioissa, 2) Persianlahden taloutta, 3) Kiinan politiikkaa, 4) Japanilaista kaupan säätelyä ja 5) entisten kommunististen ja sosialististen maiden (erityisesti Intian, Kiinan ja Venäjän) valtion omistaman yritystoiminnan tulevaisuutta.

TINAn maailmassa niillä, jotka oppivat ja omaksuvat nopeasti on etulyöntiasema. Tämä koskee paitsi yrityksiä ja kansantalouksia, pitkälle myös yksittäisiä kansalaisia. Paljon puhutut markkinavoimat ohjaavat kehitystä, myös vastoin totuttuja perinteitä ja kulttuurisia traditioita.

Avainkysymys on, millainen poliittinen, sosiaalinen, yritystoiminnallinen ja taloudellinen järjestelmä pystyy hyödyntämään vaikuttavat muutosvoimat ja saamaan kehityksestä suurimman hyödyn.

Ensimmäisessä skenaariossa, nimeltään Just Do It! ne menestyvät, jotka pystyvät havaitsemaan ja hyödyntämään mahdollisuudet nopeasti muuttuvassa maailmassa, jossa vallitsee hyperkilpailu, mukautuminen, itseriittoisuus ja tarpeen mukainen epämuodollinen verkostoituminen. Yksilöllinen luovuus on kunniassaan.

Toisessa skenaariossa, Da Wo ('Big Me') menestys tulee pitkäjänteisestä toimintasuhteiden rakentamisesta. Luottamukseen perustuvat suhteet ja valtion tukea antava toiminta luovat pitkän aikavälin strategisen edun. Aasian valtioilla on tässä skenaariossa etuasema, sillä niissä on perinteisesti ymmärretty, että yksilön ('small me') hyvinvointi on kiinteästi suhteessa (ja alisteinen!) kokonaisuuden hyvinvointiin ('Big Me').

Seuraava neljännesvuosisata tulee osoittamaan, kumpi näistä kahdesta käytännönläheisestä ideologiasta on parempi.